Kouluvääntöä

Otsikko on jälleen kerran aika osuva, sillä koulytyöskentely Ukon kanssa oli tänään aikamoista vääntöä. Tuli lopulta ratsastettua peräti puolitoista tuntia, ennen kuin olin tyytyväinen. kaikesta huolimatta jäi hyvä mieli, joka onkin pääasia! :) Eihän harrastamisessa olisi mitään järkeä, jos se ei olisi itsestä mukavaa.

Olen miettinyt, että voisin ehkä uskaltautua hyppäämään Ukolla huomenna. Pakko on kuitenkin myöntää, että pelottaa. Estehyppelyiden parissa on ollut niin paljon pettymyksiä, että onnistumiseen on vaikea enää uskoa. Ilman onnistumisia ei kuukan jaksa ikuisuuksiin yrittää! Niille lukijoille, jotka eivät tienneet; minulla on paha estepelko. Sain sen kolme vuotta sitten estekilpailuissa.

En ole koskaan tykännyt kilpailemisesta, koska jännitän niin paljon, mutta päätin kuitenkin osallistua ristikkoluokkaan suosikkihevosellani. Harjoittelimme kilpailuihin ahkerasti tunnilla. Kisat olisivat ensimmäiset, joissa kaikki tunniltamme laukkaisivat koko radan.

Kisapäivä lopulta tuli ja minua jännitti kamalasti. Verkassa hypyt kuitenkin sujuivat paremmin, kuin koskaan aiemmin millään tunnilla. Olin todella varma ja itseluottamusta lisäsi kommentti: "Siinä menee voittaja!" Kuinka ollakkaan, kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen...

Päästyäni kisaradelle tunsin oloni todella heiveröiseksi. Painuin kasaan jännityksestä ja, kun vihellys kuului lähdin laukalla ensimmäiselle esteelle. Jo ensimmäisellä esteellä mieleni valtasi kummallinen tunne, enkä edes osaa selittää sitä. Käänsin toiselle esteelle, mutta hevonen pelkäsi kukka-asetelmia ja ohitti esteen jo kaukaa. Hevonen juoksi esteen toiselle puolelle ja heilui puolelta toiselle; ei tuntunut tietävän kumpaan suuntaan lähteä. Näin edessäni kaksi ihmistä, joilla toisella oli kamera. Sain suustani vain yhden hiljaisen sanan: "Auttakaa!" ja sitten tömähdin maahaan.

Tippuminen ei edes sattunut. Olin vain sokissa. Kymmenet katseet yleisössä, jotka katsoivat vain minua. Näin vain edessäni irti hölkkäävän hevosen. En tajunnut mitään, kävelin vain pois kentältä.

Kentän ulkopuolella olin pettynyt, surullinen ja vihainen. Minulle ehdotettiin, että kävisin vielä verkassa hyppäämässä, ettei jäisi huono mieli. Mutta minä en halunnut ollenkaan selkään! Suostuin lopulta kävelemään kyydissä hetken aikaa ja tulin sitten pois selästä.

Siitä lähtien olen pelännyt esteitä. Tilanne on hieman helpottunut alku ajoista, jolloin pelkäsin mennä puomejakin! Oikeastaan pelkäsin koko ratsastustouhua eikä kukaan sitä huomannut. Ihmettelen edelleen, miten olen pystynyt peittelemään, saati kestämään PUOLI VUOTTA silmitöntä pelkoa ja ahdistusta. En ymmärrä, miksen koskaan lopettanut ratsastusta. Kaippa sisälläni oli pieni toiveen kipinä paremmasta.

Lopulta sain varmuuteni (ainakin suurimman osan) takaisin ratsastuksessa, mutta esteillä en ole koskaan palannut entiselleni.  Aina, kun ole saanut edes pienen osan entistä takaisin, tapahtuu jotain ikävää ja olen taas nollassa. Olen yrittänyt ja yrittänyt vuodesta toiseen päästä estepelosta yli vaikka millaisella asenteelle (kun monet sanovat, se on asenteesta kiinni), mutta mikään ei tunnu auttavan. En uskalla odottaa esteitä positiivisella mielellä, koska liian usein homma on päättynyt pettymykseen.

Monikaan ei varmasti pysty edes käsittämään, millaisen pelon kanssa kamppailen ennen ja estetunnin aikana. Viime aikoina olen oikeastaan luovuttanut pelosta yli pääsemiseen, en vain enää jaksa. Huomenna kuitenkin EHKÄ rohkaistun Ukolla hyppäämään...

Tsemppiä niille, jotka kamppailevat myös pelkojensa kanssa! :)